Suomi on tunnetusti pitkien välimatkojen maa. Käsityön opetuksen lähtökohdat kaupunkimaisten- ja maalaiskuntien välillä ovat olleet jo pidemmän aikaan hyvin erilaiset. Tulevaisuudessa erot tulevat olemaan vielä huomattavasti suuremmat.
Tao kokosi eri kuntien käsityön opetuksen tuntijakoon liittyviä toteutuksia ja niistä näyttää muodostuvan hyvin kirjava tuntikehys valtakunnallisesti tarkasteltuna. Taulukkoa tarkastellessa näyttäisi siltä, että Etelä-Suomessa käsityön opetustuntimäärä jää käsityön osalta Pohjois-Suomea pienemmäksi. (Ilmeisesti Turussakaan käsityön 7.lk lisätunti ei ole mennyt läpi, vaikka sitä tämän mukaan onkin esitetty)
https://docs.google.com/spreadsheets/d/1n98Whi8aTh8dAoukZqJapnKa0YSmcpy2JNBUqGB414w/edit#gid=0
Oph:n vuonna 2011 julkaisemien 9. luokan musiikin, kuvataiteen ja käsityön oppimistulosten arviointitulosten mukaan Kajaanissa, Lapissa ja Oulussa asuneilla 9. luokan oppilailla oli paremmat valmiudet teknisen työn taitojen oppimiseen, kuin Länsi- ja Etelä-Suomessa asuneilla oppilailla.
Oppilaista suuri osa ei ollut musiikissa, kuvataiteessa ja käsityössä saavuttanut edes tyydyttävän tasoisia perustaitoja ja -tietoja. Musiikkiin, kuvataiteeseen ja käsityöhön käytettävissä olevan opetusajan rehtorit ja opettajat kokivat yleisesti liian vähäiseksi.
”...Käsityön teknologian tuntemuksen osaamisen taso oli kaupunkimaisissa kunnissa yli kolme prosenttiyksikköä heikompaa kuin maaseutumaisissa kunnissa. Työturvallisuuden osaamisen taso oli kaupunkimaisissa kunnissa lähes kuusi prosenttiyksikköä heikompaa kuin maaseutumaisissa kunnissa...
Käsityön osaamisen taso oli yleisesti ottaen korkeinta Itä-Suomen ja Oulun läänien alueilla ja maaseutumaisissa kunnissa. Käsityön osaamisen taso oli yleisesti ottaen heikointa Länsi-Suomen läänin alueella ja kaupunkimaisissa kunnissa.”
Arvioinnin opettajakyselyssä perusopetuksen yläluokkien musiikin opettajista 35 %, kuvataiteen opettajista 24 % ja käsityön opettajista 15 % oli vailla muodollista kelpoisuutta tehtävään näissä aineissa. Suuri osa oppilaista jää vaille kelpoisen aineenopettajan opetusta näissä aineissa koko perusopetuksen ajan, eikä suuri osa oppilaista opiskele näitä aineita perusopetuksen viimeisillä luokilla lainkaan. Tältä kannalta katsoen tulosten huono taso suurella oppilasjoukolla on ymmärrettävää.
Herääkin kysymys, että mihin tulevaisuuden tuntijako meitä vie, jos käsityön tuntimääriä leikataan niillä alueilla, joilla käsityön oppimistulokset ovat jo valmiiksi selvästi heikompia. Yhdenvertainen oikeus käsityön taitojen opiskelemiseen vaarantuu entisestään. Vaikutus näkyy selkeimmin esimerkiksi ammatillisissa- ja jatkokoulutusvalmiuksissa. Kaupungeissa asuvien lasten mahdollisuus teknisen käsityön opiskelemiseen on rajoittuneempaa sekä kouluissa, että vapaa-aikana.
Opettajan näkökulmasta opetusvelvollisuuden täyttyminen tulee olemaan Etelä-Suomen kunnissa Pohjois-Suomessa opettavaa kollegaa hankalampaa. Pätevistä teknisen työn opettajista tulee olemaan pulaa erityisesti Etelä-Suomen kunnissa, jos koulujen sisällä tunteja annetaan kenelle tahansa asiaan vihkiytymättömälle pidettäväksi.
Kuka kärsii seuraukset?
Perinteisesti suomalaisessa koulujärjestelmässä on tuettu monenlaista osaamista ja käsityön tunneilla ovat saaneet onnistumisen kokemuksia myös sellaiset oppilaat, joiden lahjakkuus ei ole akateemisissa oppimistaidoissa. Käsityön taitojen oppimisella on suuri merkitys useiden ammattien, kuten kirurgien, autoasentajien, sähkömiesten, hammaslääkärien, insinöörien ja kirvesmiesten käytännön työssä.
Vastauksena omaan kysymykseeni totean, että välittömästi ne oppilaat kärsivät eniten, joiden erityisenä lahjakkuutena on käsillä tekemisen taidot ja välillisesti koko suomalainen innovaatio-yhteiskunta. Käsillä tekeminen vaatii luottamusta omiin taitoihin ja taito harjaantuu ainoastaan harjoituksen kautta. Em. asia koskee kaikkia suomalaisen yhteiskunnan lapsia ja aikuisia asuinpaikkakunnasta riippumatta.
Käsityön merkitystä koulun eheyttävänä oppiaineena ei ole mielestäni vielä koskaan riittävästi hyödynnetty peruskoulun opetuksessa.
